Nettles & Slime

Feminism, politics, and all kinds of fucking emotions

Rankkaa, ehkä [essee hegemonisesta maskuliinisuudesta ja tilasta]


Olen viime aikoina seurannut sitä, miten Johannes Ekholmin Rakkaus, niinku sekä Henri "Paperi T" Pulkkisen post-alfan myötä valkoisesta, hetero- ja cismiesetuoikeudesta nauttivat miehet ottavat runoissaan ja novelleissaan hegemonisen maskuliinisuuden tarkasteluun. Hegemoninen maskuliinisuus viittaa yhden miesluokan johtavaan ja hallitsevaan asemaan suhteessa miesten enemmistöön, kaikkiin naisiin ja etenkn kaikkiin cisnormista poikkeaviin. Suomessa tämä tarkoittaa valkoisen, vammattoman, hetero cismiehen kategoriaa. Hegemoninen maskuliinisuus on sidottu aikaan ja paikkaan, mutta se muodostaa aina maskuliinisuuden ideaalin, normin, jota tavoitella, ja josta poikkeaminen on sosiaalisesti rangaistavaa. Patriarkaatissa maskuliinisuudelle asetut vaatimukset voivat olla yksilöille yhtä tukahduttavia, kuin feminiinisyydelle ja naiseudelle asetetut kapeat roolit ja tiukat vaatimukset. Ero on kuitenkin se, että patriarkaatissa kaikki feminiinisyyteen liitettävä on alisteista kaikkeen maskuliinisuuteen liitettävään.

Sukupolvemme miehet ovat siis oikeassa, kun he taiteessaan tuovat esille, miten sortavat rakenteet kahlitsevat ja vahingoittavat heitä(kin). Mutta tuleeko hegemonisen maskuliinisuuden valta-asetelma kyseenalasitetuksi, kun Johannes Ehkolmia ja Henri Pulkkista ylistetään "sukupolvikokemuksen" määrittelijöinä ja “sukupolvemme ääninä” (vaikka he itse etäännyttäväisivät itsensä näistä määritelmistä)?

Henri Pulkkisen post-alfa ja Johannes Ekholmin Rakkaus, niinku voidaan nähdä osana laajempaa ilmiötä, jossa moni cismiesetuoikedesta nauttiva valkoinen toimija purkaa "post ironisesti", "tyylirajoja rikkovasti" tai “hassulla tavalla” sitä, miten hegemoninen maskuliinisuus on kriisissä. Ekholmin ja Pulkkisen lisäksi Samuli Putron valkoinen heteromies identiteetti on myös näköjään kriisissä juuri lohkaistun Valkoinen hetero -biisin myötä. Voicen nettisivuilla Putro luonnehtii työtään: “Kappale kertoo, mitä minä ajattelen siitä, minkälainen Jumala on, minkälainen ihminen on ja olenko minä todella luomakunnan kuningas; koska en tunne olevani sitä, vaan tunnen olevani mukana kulkija…..Valkoinen hetero on hassulla tavalla antiteesi kappaleen nimelle”.

Vilpittömyydeen siivin, ironiasta kuoriuduttuaan vaikuttaa, että hetero- ja cisetuoikeudesta nauttivat valkoiset miehet ovat pääsemässä keskenään pisteeseen, jossa Tulva-lehden uuden ja ensimmäisen miespäätoimittajan sanoin ”Se, että minä olen mies, ei ole enää niin oleellista.” Samuli Putron valkoinen hetero -biisi peräänkuuluttaa tätä, koska [sen] “yhtenä tarkoituksena on osoittaa, etteivät ihonväri tai seksuaalisuus kerro ihmisestä kovinkaan paljon”. (miten joku kehtaa väittää, että ironian aika on ohi?)

Mutta miten tämä maskuliinisuus ajautui kriisiin? Miksei cismiehen sukupuoli ole heille enää oleellista? Vuonna 1989 syntyneenä edustan samaa sukupolvea Pulkkisen ja Ekholmin kanssa ja kiistämättä yksi sukupolvemme yhdistävistä kokemuksista on lama(t). Mutta lama ja tämän päivän ankea austerity prekaareineen työolosuhteineen (onko tämä suomeksi joku sijamuoto, kuka tietää?) ei yksin riitä määrittelemään sukupolven kokemusta, eivätkä kyseenalaista hegemonista maskuliinisuutta (niinkun Pontus Purokuru ehkä spekuloi Kansan Uutisissa) tai sen kapeissa puitteissa onnistumista. “Maskuliinusuuden kriisi” -pohdinnoissa korjataan sitä satoa, jonka edestä feministit ja queeraktivistit ovat vuosikymmeniä tehneet töitä niin taiteissa, tieteessä, politiikkassa, kuin omissa lähisuhteissaan. Patriarkaatin, hegemonisen maskuliinisuuden ja kaikkien valtarakenteiden nimeäminen ja haastaminen, on työtä, jota tehdään jatkuvasti marginaaleista, koska omat etuoikeuspositiomme ovat meille aina aluksi näkymättömiä.

Koska feministit, ja etenkin intersektionaaliset feministit, queeraktivistit ja monet muut ovat (usein jopa henkensä uhalla) tehneet työllään tilaa sille, että valkoiset, hetero- ja cisetuoikeudesta nauttivat miehet voivat käsitellä taiteessaan (feminiinisyyteen eli heikkouteen eli turhuuteen eli huonommuuteen yhdistettyjä!) tunteitaan, sekä kyseenalaistaa maskuliinisuuden rooleja, herää kysymys tilasta, sekä sen antamisesta ja ottamisesta ylipäätänsä. Miten valmiita nämä toimijat ovat tämän hegemonisen maskuliinisuuden ja sen takaaman valtaposition purkamiseen? Olisivatko he esimerkiksi valmiita jakamaan, tai jopa luopumaan tilasta, jonka etuoikeuspositionsa takia saavat? Nostavatko he muita taiteilijoita, runoilijoita ja toimittajia esille, jotka myös purkavat näitä rakenteita (mutta vähemmän etuoikeutetuista poisitioista)? Vai kiinnostaako heitä lainkaan käytännössä murtaa valtarakenteita? Ovatko "post alfa" ja muut aiheet heille vain aiheita muiden joukossa, jotka mahdollistavat vastakarvaan haromisen, tuo heille näkyvyyttä, tuloja, työpaikan ja kustannussopimuksen?

Kyse ei ole ainoastaan siitä, ovatko nämä toimijat yksilöinä sitoutuneita valta-rakenteiden purkamiseen, oman etuoikeuspositionsa kriittiseen tarkastelun ja sen pohjalta toimimiseen. Kyse on siitä, miten heidän etuoikeuspositionsa ylipäätänsä mahdollistavat juuri sen mitä he tekevät. Esimerkiksi se, että Tulva-lehden ensimmäisen miespäätoimittajan sukupuoli “ei ole enää niin oleellista” on naurettavaa. Vain cisetuoikeudesta nauttiva mies(oletettu) voi sanoa noin, koska hänen sukupuolellaan ei ole koskaan ollut väliä. Valkoisella cismiesetuoikeudesta nauttivilla on aina ollut kyseenalaistamaton oikeus kaikkiin tiloihin, joista Unioni ja sen separatistinen jäsenyyslinja on ollut räikeä poikkeus.

Ekholmin ja Pulkkisen teokseen kirja-arvosteluissa on käytetty sanoja “vilpittömyys” ja “postironia”. Se, että taiteilija voi olla ironinen on jo lähtökohtaisesti luksus. Jotta ironia (tyyli/tehokeinona) tulee ymmärretyksi, on ironian kohteen tai aiheen oltava yleisölle samaistuttava tai tuttu, muuten ironia menee ohi / ei uppoa. Eli toisin sanoen ne/me, jotka näemme itsemme ympäröivässä kulttuurissamme, voimme luottaa siihen, että kun ‘teemme ironiaa’ / ‘ironisoimme’(?), meidän kanssamme samassa positio(i)ssa olevat henkilöt saavat viestistä kiinni.

Entä sitten “postironia” ja “vilpittömyys”? Kun puhutaan yhteiskunnallisten valtarakenteiden murtamisesta, “vilpittömyys” on monelle tähän asti ollut ainoa lähtökohta, jonka pohjalta luoda taidetta ja tuoda oma kokemuksena keskiöön. Valkoisen heterocismiehen kokemus on yhteiskunnan näkymätön normi, joka mahdollistaa heille milloin ironian, milloin vilpittömyyteen pyrkimyksen, milloin kokeellisen kirjoitustyylin, milloin ‘nerouden’ ja milloin perseilyn. He ovat kaikessa rauhassa matkanneet ironiasta “postironiaan”, ja ovat nyt saapuneet paikkaan, jossa moni muu edelleen taistelee oman äänensä ja kokemuksensa esiintuomisesta. Ihonvärillä ja seksuaalisuudella todellakin on väliä. Nyt valkoiset heterocismiehet haluavat “vilpittömästi” kertoa meille heidän elämänsä todellisuudesta. Herää kysymys: Ketä vittu kiinnostaa?

Lopuksi haluan selventää, että en ole lukenut post-alfaa, en Rakkaus, niinkua, enkä todellakaan aio kuunnella Valkoinen hetero -biisiä. Voisin vaivatta kritisoida näitä edesottamuksia tekstien pohjalta, mutta sitä ennen minun tulisi ostaa ja lukea ne. Eli toisin sanoen, voidakseni osallistua (“uskottavasti” /patriarkaatin silmissä) keskusteluun tämän hetkisistä kulttuuri-ilmiöistä, jotka tulevat nostetuksi valtavirtalehtien kirja-arvioissa, minun on joka tapauksessa kulutettava valkoisten cismiesetuoikeudesta nauttivien tuotantoa. Tässä asetelmassa ei ole mitään uutta, ei mitään vallankumouksellista. Se, että Suomen yhtä harvoista feministisestä aikakauslehdestä päätoimittaa nyt keski-ikää lähestyvä valkoinen mies, ei ole rajoja rikkovaa.

Jos pyrkimys on antaa sukupolvemme “ääni” (en tiedä onko tämä edes mielekästä) vaadin, että mukana on rodullistettujen suomalaisten kokemuksia, queerkokemuksia, naisten kokemuksia, vammaisten kokemuksia, kokemuksia, joissa nämä risteävät positiot yhdistyvät ja ovat fucking amazing. Näistä me emme ole kuulleet ja nämä kokemukset haastavat valtarakenteita silkalla olemassaolollaan. Nämä kokemukset eivät saa rakenteellisen sorron takia yhtäläistä mahdollisuutta kehittyä “pätevimmiksi hakijoiksi”.

Lisäksi toivon, vaikka en usko ennen kuin näen, että kokeelliset kirjoitustyylit, runous ja pyrkimys vilpittömyyteen oman identiteettikriisin keskellä (tai whatever olikaan pyrkimys näissä teoksissa / tbh oon jo väsynyt niistä puhumiseen / läppäristä loppuu akku / stressiherpes sunnuntaina / rankkaa, ehkä) kiinnostavat kustantajia silloinkin, kun taiteilija ei ole valkoinen hetero- ja cisetuoikeudesta nauttiva mies(oletettu). Lisäksi vaadin, että valkoisessa hegemonisessa maskuliinisuudessa kriisiytyneet henkilöt, joilla on tämän etuoikeuspositionsa johdosta suhteita ja resursseja, jakavat näitä. Tämä allyship tarkoittaa esimerkiksi konkreettisesti tilasta, huomiosta, statuksesta ja rahallisesta edusta luopumista.

editoitu 4.10.2016

Share this post: