Nettles & Slime

Feminism, politics, and all kinds of fucking emotions

Naiset urheilevat siinä missä miehetkin, Hesari.


urheilu

Entisenä huippu-urheilijana en voi vaieta luettuani Hannu ”urheiluhistorioitsija” Eklundin mielipidekirjoituksen tämän päivän Hesarissa. Harrastin jalkapalloa lähes viisitoista vuotta. Urani huipentui USA:n yliopistosarjan korkeimmalle tasolle. Ulkomailta rekrytoituna stipendiurheilijana minulle maksettiin neljä vuoden ajan noin 40 000 dollarin stipendi.

Opiskelin stipendin avulla kandiksi ja olen sittemmin opiskellut sukupuolentutkimuksesta maisteriksi. Tasa-arvoasiantuntijana olen jatkuvasti surullinen ja turhautunut, kun luen Hesarin miesurheilu-uutisia. En itse kuluta rahaani Hesarin tilaamiseen, mutta törmään printtihesariin silloin tällöin. Avaan aina ensimmäisenä miesurheilu-uutiset ja katson, onkohan mukaan ujutettu tällä kertaa edes yksi taitoluistelija tai hiihtäjä, joka ei ole mies.

Niin Eklundin kuin Hesarinkin olisi hyvä havahtua urheilumaailmaa määrittävään realiteettiin: suurin ero miesten ja naisten urheilun välillä ei ole se, kuka hyppää mäkihyppytornista ja miten pitkälle. Suurin ero miesten ja naisten urheilun välillä on se, kenelle annetaan arvostusta, sponsorirahaa, palstatilaa, ruutuaikaa, paremmat harjoitusajat ja -puitteet ja esikuvat, joihin nuori urheilija voi samaistua.

Niin Hesarin kuin ”urheiluhistorioitsija” Eklundia, on selkeästi paikallaan muistuttaa, että tasa-arvo ei Suomessa todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Ei tarvitse kuin katsoa uusinta tilastoa Suomen yritysjohdosta, hallituspuolueiden johdosta tai vaikkapa tämän aamun Hesarin miesurheilu-uutisia todetaksemme, että elämme maailmassa, jossa miehisyyttä ja maskuliinisuutta (ja täten cismiehiä) arvostetaan enemmän kuin naiseutta, feminiinisyyttä ja naisia.

Yhteiskuntamme rakentuu mittapuille, jonka ovat määrittäneet maskuliinisuutta suosivat normit. Kyse ei ole siitä, etteivät naiset hyppää mäkihypyssä tarpeeksi pitkälle, kyse on vain siitä, etteivät he hyppää yhtä pitkälle kuin miehet. Miehet arvostavat miesten suoritusta enemmän kuin naisten, jolloin siitä tehdään normi, jolla on kuitenkin selvä arvolataus.

Entisenä huippu-urheilijana ei ollut päiväkään, jolloin en olisi tuntenut, että naisten ja tyttöjen urheilua ei arvosteta yhtä paljon kuin miesten. Muistan lauantaiaamun kello kahdeksan treenit Koivukylän hiekkahallissa naisten ykkösdivarijengin kanssa. Muistan paskemmat treenivuorot, paskemmat kentät, talkoovarainkeruun ja aina silloin tällöin päänsä nostavan seksismin huipentuman: pitäiskö naisten vaan pelata tiukemmissa keldjuissa niin tulis enemmän katsojia höhöhöhöh?

(Photo: Mike Scott)

Vuonna 1998 rakastun jalkapalloon. Katsomme pikkuveljen kanssa MM-kisoja ja treenaamme takapihalla. Hän valitsee heti itsellensä idolin (Ronaldo mutta välillä Barthez), mutta minulta meni kauan, ennen kuin löysin itselleni jalkapalloidolin, johon pystyin samaistumaan.

Kymmenenvuotiaana revin Futarista ainoan kuvan Suomen maajoukkuepelaajasta, jonka olin siihen mennessä nähnyt. Sinitarraan sen seinälleni turnausdiplomien ja joukkuekuvieni viereen. Viikkoja ennen kevään ensimmäistä hiekkakenttäturnausta suostuttelen isäni harjoittelemaan kampausta minulle, jotta voin turnauksessa edustaa F.C Hongan Pallokatteja ja näyttää kuvan pelaajalta. Minäkin haluan isona Suomen maajoukkueeseen. Kiitos Christina Forssel, Anne Mäkinen, Laura Kalmari. Kiitos joukkuekaverini isosiskolle, joka sai jalkapallostipendin ja lähti jenkkeihin pelaamaan. Teitä minä ihailin ja teidän kaltaisiksi huippu-urheilijaksi minäkin halusin.

Poikaikätovereideni lailla minäkin pyrin ja pääsin urheilulukioon, kävin treeneissä yhdeksän kertaa viikossa, tuskailin rinnallevedon tekniikkaa salilla, söin eväitä busseissa, unohdin sukkateipin kotiin. Sovitin yhteen opintoni, olin poissa koulussa, itkin, jos en päässyt avaukseen, räjähdin riemusta, kun peli vihellettiin yhdeksänkymmenen minuutin kohdalla poikki ja joukkueeni voitti. Elin jalkapalloa: se oli identiteettini, intohimoni, ensi rakkauteni ja asetin niin parhaat ystäväni, häät, hautajaiset, vanhojen tanssit, koeviikon ja usein oman terveyteni sen edelle.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, mietin niitä upeita joukkuetovereitani, jotka tänä päivänä edustavat itseään ja Suomea maailmalla. He ovat luovineet tiensä kansainvälisiksi huippu-urheilijoiksi kaikista ennakkoluuloista ja suorasta sukupuolisyrjinnästä huolimatta. He saavat tehdä työkseen sitä, josta minäkin lapsena ja nuorena haaveilin: ammattiurheilla. Minua hävettää Hesarin puolesta, että he kehtaavat alentavalla mielipidekirjoituksellaan halventaa näiden huippu-urheilijoiden vuosikymmenien työtä.

Tässä onkin Hesarille haaste: Miten luulette, että käy naisurheilun katsojalukujen, jos te uutisoisitte yhtä paljon naisten urheilusta kuin miesten? Miten luulette, että kävisi sponsorirahan, jos näkyvyys olisi taattu? Miten luulette, että kävisi harrastajalukumäärien, jos pienet työt ja pojat voisivat seurata naisten huippujalkapalloa upeissa puitteissa? Miten luulette, että kävisi naisjalkapallon, jos lähes jokaisen Naistenliigaa pelaavan henkilön ei tarvitsisi sovittaa yhteen kokopäiväleipätyötä ammattiurheilun kanssa?

Share this post: