Nettles & Slime

Feminism, politics, and all kinds of fucking emotions

Hiljaiset hyväksyjät


Noin kolmisen viikkoa sitten, julkaisin raivon täyttämänä kirjoituksen, jonka toivoin kiinnittävän huomion suomalaisten, valkoisten miespolitiikkojen iljettävään tapaan nostaa seksuaalinen väkivalta kansalliseksi huolenaiheeksi vain, koska se hetkellisesti ajaa heidän muukalaisvihaisia poliittisia päämääriään.

Minun ja monen muun kannanottojen jälkeen raiskauskeskustelu on pysynyt uutiskierrossa. Joka aamu kolmen viikon ajan olen avannut sähköpostini, jonne joku tuttu on jo hyvätahtoisesti linkannut Hesarin päivän raiskauspuheenvuoron. Olen kuullut sanan ”raiskaus”, jossa on mielestäni kammottava ja väkivaltainen kaiku, latteana arkisissa sivulauseissa. Minulle soitti blogikirjoitukseni johdosta Mtvn toimittaja, joka halusi raiskatun henkilön näkökulman. ”Raiskattu ihminen! Raiskauksen kokenut! ” Hän sihisi sanan korvaani niin painotetusti, ja niin tiheään tahtiin, että vatsanpohjaani kouraisi joka kerta.

Keskiviikkona, kansainvälisenä ihmisoikeukisen päivänä, osallistuin erittäin tärkeään seminaariin Ruskeat tytöt, rasismi ja ihmisoikeudet. Seminaari oli rohkea ja ajankohtainen, sillä seminaarin puhujat, nuoret, rodullistetut suomalaisnaiset tähdensivät yleisön ei-rodullistetuille henkilöille häpeämme totuuden: rasismi ei ole Suomessa uusi ilmiö. Päinvastoin, kuten yksi seminaarin puhujista, Maryan Abdulkarim toi esille, Suomen historia kriittisesti tarkkailtuna paljastaa Suomen kumppanuuden erilaisissa koloniaaleissa projekteissa ja etenkin koloniaalien hierarkioiden omaksumisessa.

Suomi on edelleen koloniaalinen valtio, jonka narratiiviin suomalaisuudesta ei mahdu suomen romanit eivätkä saamelaiset, joiden itsemääräämisoikeutta olemme vuosisadat polkeneet. Tämän päivänen rasismin röyhkeämpi kehitys näyttäytyy siis täysin luonnollisena jatkumona instituutiolle, jonka päälle myytti suomalaisesta valkoisesta homogeenisyydestä on valheellisesti väännetty.

Seminaarin puhujat lähestyivät kaikki seminaarin teemoja omista erilaisilta lähtökohdistaan. Kuitenkin puheenvuoroista yhtenäisesti kumpusi se, että rasismi ja seksismi rakenteina luottavat etuoikeutettujen hiljaiseen hyväksyntään. Oli kyse sitten rasistisesta vitsistä, julkisessa tilassa ahdistelusta, hiljaa pysymisestä, tai ystävästä, jolle et anna tilaa olla oma kokonainen itsensä – meidän kaikkien etusijalle asettamamme mukavuus on alistavien valtarakenteiden elinehto.

Julkaistuani viime kirjoitukseni, jossa kerroin, että minut raiskasi suomalainen mies kun olin viisitoista, yksi cis-mies lähimmäiseni soitti minulle. Hän oli blogini luettuaan ahdistunut ja halusi keskustella sen sisällöstä. Vaikka välimme ovat läheiset, ajatus puhelinkeskustelusta tuntui raskaalta. En jaksanut kantaa hänen puolestaan huolta siitä, että hän on ahdistunut opittuaan, että perheemme kahdesta tyttärestä toinen on julkisesti tuonut esiin kokeneensa seksuaalista väkivaltaa. Tilastollisesti tämähän ei ole yllätys.

Kyynelten pyyhkimisen ja hyssyttelyn sijaan teki mieli sanoa: tervetuloa maailmaan, jossa minä olen kantanut tätä jo lähes kymmenen vuotta. Maailmaan, jossa trauman oireet puskevat esiin kesken kiihkeiden esileikkien rakastettuni kanssa, maailmaan, jossa raiskauskohtauksia esitetään osana arkipäivää populaarikulttuurissa. Tämä maailma sulkee minut sisäänsä, ja tässä maailmassa Juha Sipilän kaltaiset cis-miehet voivat huoletta tarkastaa Suomen raiskauslainsäädännön ja todeta, että kunnossa se on, vaikka raiskaus määritellään väkivallan esiintymisen tai sen puuttumisen kautta.

Hiljaisesta hyväksymisestä konkreettinen esimerkkitilanne tapahtui viikko sitten ollessani kieltolaki-teemajuhlissa. Juhlapaikalle oli asetettu kamera, jonka edessä vieraat saivat ottaa muistoksi kolmekymmentäluvun-teemassa ”rikoskuvia”, joissa he pitelivät eri trokaamiseen liittyvistä rikoksista tuomittuina kylttejä ja poseerasivat. Kylteissä luki esimerkiksi ”Tuomittu pontikan salakeitosta ja levittämisestä”. Seisoin kameran vieressä rupattelevassa ryhmässä tuttujen kanssa, kun keskusteluun liittyi (valkoinen) mies(oletettu), joka totesi, ”Haluan ottaa kuvan kyltin kanssa, jossa lukee ’syytetty raiskauksesta’”. En voinut uskoa korviani: vieressäni seisova henkilö heitti kevyesti vitsiä siitä, miten olisi hassunhauskaa pidellä kylttiä, jonka mukaan hän oli raiskannut jonkun.

Enemmän kuin tämän henkilön asiaton letkautus, minua kuitenkin jäi vaivaamaan se aiemmin huolestunut lähimmäiseni, joka oli myös mukana keskustelussa. Hän oli sanonut henkilölle ”oli vähän outo heitto”. Otin asian puheeksi tämän lähimmäisen kanssa ja kysyin, miksei hän puuttunut jyrkemmin tilanteeseen. Miksei hän huomauttanut miehelle, että raiskauksesta vitsaileminen oli paitsi tahditonta, myös loukkaavaa ja väkivaltaista? Lähimmäiseni, joka vain päiviä aikaisemmin oli ollut huolissaan ja ahdistunut minun jaettuani traumakokemukseni blogissani, totesi: ”en jaksanut tehdä asiasta numeroa”.

Ja tässä nämä kaksi tarinaa tässä kirjoituksessa liittyvät yhteen. Niin kauan, kun etuoikeutetussa asemassa olevat ”eivät jaksa tehdä numeroa” eli puuttua arkipäivän rasismiin, seksismiin ja muihin sorron muotoihin, me petämme toisemme. Voimme julistaa olevamme huolissamme, voimme julistautua anti-rasisteiksi, mutta valtarakenteiden purkaminen vaatii konkreettisesti etuoikeudesta luopumista. On etuoikeus, että lähimmäiseni voi valita, milloin ja miten raiskaus häntä koskettaa.

Kaikille valkoisille suomalaisille on etuoikeus istua itsenäisyyspäivänä kodeissansa ja olla piittaamatta avoimesti rasistisista ja naisvihaisista ihmisistä, jotka lietsovat kaduilla muukalaisvihaa isänmaallisuutensa nimissä. Itsenäisyyspäivän soihtukulkue ei ollut ”poliittisesti sitoutumaton”. Soihtukulkueen järjestäjä 612.fi sivusto on rekisteröity Timo Hännikäiselle, joka on mm. uhkaillut ”panna perseeseen” Naisten Linjan facebook –sivuilla. Naisten Linja on organisaatio, joka tarjoaa tietoa ja tukea väkivaltaa kokeneille naisille. Samalle sivulle Hännikäinen on myös kirjoittanut ”sieg heil”, joka on natsien voiton tervehdys.

Natsitervehdys symbolisoi miljoonien ihmisten systemaattista kansanmurhaa. Natsitervehdys julkisessa tilassa ei ole viatonta sanavapauden ilmaisemista. On etuoikeus sulkea silmänsä siltä, että poliisimme suojeli naisvihaista ja rasistista kulkuetta ampumalla kumiluodeilla vastamielenosoittajia. On etuoikeus turvautua ”pelkoon” ja syyttää anti-rasistisia ihmisiä ”vastakkainasettelusta”. Kyse ei ole vastakkainasettelusta. Rasistiset mielipiteet eivät ole sallittuja sanavapauden nimissä. Ne ovat Suomen rikolaissa tuomittava kiihtoituksena kansanryhmää vastaan (10 a § (13.5.2011/511).

Etuoikeudesta nauttivien ihmisten hiljainen hyväksyminen takaa sen, että alistavien valtarakenteiden vankeina elää teinejä, jotka eivät uskalla kertoa, että heidät on raiskattu. Hiljainen hyväksyminen johtaa siihen, että julkisessa keskustelussa suvaitaan rasismia, koska siihen ei uskalleta tai viitsitä puuttua. Etuoikeutettujen ihmisten hiljaisuus johtaa siihen, että niin moni on niin saatanan väsynyt selittämään, opettamaan, ottamaan kädestä ja avaamaan itsensä tehdäkseen alistavat rakenteet näkyviksi.

Minun tehtävänä valkoisena suomalaisena, jota ahdistaa rasismi, on perehtyä siihen. Oma tietämättömyyteni ja ymmärtämättömyyteni ovat ensisijaisesti minun vastuullani. Minun vastuuni on haastaa itseäni ja tuntea oloni epämukavaksi. Minun on myönnettävä itselleni, että olen käyttäytynyt rasistisesti, useasti, ja vaikka kuinka yrittäisin, aivan varmasti mokaan myös jatkossa. Se, että kuvittelee aina voivansa olla oikeassa ja tiedon auktoriteetti, on myös etuoikeus, johon vain valkoiset ovat tottuneet. Minun tehtäväni on jättää taakse oma mukavuusalueeni: haastaa keskusteluissa muut valkoiset suomalaiset, olla se epäsuosittu kutsuvieras, joka aina jaksaa ”latistaa tunnelmaa” ja ”tekee asiasta numeron”.

Minun tehtäväni on kuunnella ihmisiä, jotka kokevat rasismia, antaa tilaa, ja ennen kaikkea pitää oma etuoikeutettu mukavuuteni poissa keskiöstä.

Share this post: